Muutama vuosi sitten juoksin kentällä hiki hatussa sorteissa ja t-paidassa ja irvistelin turhautuneena upouudelle mailalleni kentän kulmassa. Aiemmin tarkka ja nopea rannelaukaukseni ei lähtenyt minnekään. Maalintekoyritykset kuivuivat kasaan jo ennen alkuaan, kun vedosta puuttui voima ja maaliverkon sijaan päätyseinällä heilui reikäpallon kohteeksi joutunut kello, jonka mukaan jälleen yksi treenivuoro oli lähestymässä loppuaan.
Kuten kaikissa pallopeleissä, myös salibandyssa vain maalit lasketaan, minkä vuoksi osumatarkkuutta on syytä harjoitella aina ja varsinkin silloin, kun ruuti on kuivaa ja toinen joukkue tuulettaa kerta toisensa jälkeen upeampia osumiaan.
Viisi palloa riviin, pahviukko maaliin ja siitä vain vauhdista vetoja, kunnes alkaa osua.
Kuten kaikissa pallopeleissä, myös salibandyssa vain maalit lasketaan, minkä vuoksi osumatarkkuutta on syytä harjoitella aina ja varsinkin silloin, kun ruuti on kuivaa ja toinen joukkue tuulettaa kerta toisensa jälkeen upeampia osumiaan.
Viisi palloa riviin, pahviukko maaliin ja siitä vain vauhdista vetoja, kunnes alkaa osua.
Ahkeraa, mutta ei auta, jos tekniikka on pielessä.
Muutaman viime vuoden ajan olen ilokseni saanut seurata hyvin läheltä digitalisaation etenemistä suomalaisilla työpaikoilla. Monissa paikoissa sosiaaliset intranetit ja digitaaliset työtilat yleistyvät vauhdilla samalla, kun joidenkin mielestä ne ovat jo ikivanhoja, trendistä poistuneita työvälineitä.
Useimmissa paikoissa sähköposti, puhelin ja kasvokkaisviestintä pitävät edelleen pintansa, vaikka digitalisaation nimissä ne olisi parempi korvata mahdollisimman nopeasti nykyajan välineillä, pikaviestimilla ja videoilla.
Kun milleniaalit ja diginatiivit saapuvat työelämään, digi-immigrantit saavat opetella uuden teknologian äkkiä alusta. Tai sitten pidetään käytössä niin monta rinnakkaista vaihtoehtoa, että jokainen voi valita itselleen vapaa-ajalta tutun tavan viestiä työasioistaan työpaikalla.
Vaikka digitalisaatio ilmiönä on hyvä asia ja Suomessa riittää paljon laadukasta teknologiaosaamista, jostain syystä digitalisoitumisen lopputulokset työpaikkojen arjessa ovat vielä yllättävän heikkoja.
Kun työpaikalle hankitaan uutta viestintäteknologiaa, perustetaan usein projekti, jonka tavoitteena on uuden teknologian käyttöönotto sovittuun aikatauluun mennessä. Käynnistetään projekti, käydään läpi valitun teknologian ominaisuudet ja valitaan tarvittavat (siisteimmät) komponentit käyttöön oman työorganisaation arjessa. Toteutetaan suunnitelma, lisätään vielä pari kivaa komponenttia, tuotetaan malliesimerkit sisällöstä ja viimeistellään visuaalinen ilme, jotta väline olisi käyttäjilleen mahdollisimman houkutteleva.
Kun kaikki on valmista, julkaistaan uusi upea teknologia ja odotetaan innolla kävijämäärien nousua, yhteisöllisyyden syntymistä, jaettua sisällöntuotantoa sekä työtä ja yhteistyötä haittaavien viestintäongelmien ja sähköpostin katoamista.
Kuluu viikkoja ja kuukausia, mutta mitään ei tapahdu, vaan vanha jatkuu. Eikä enää ole edes keneltä kysyä, sillä yhteistyökumppanin sopimus päättyi onnistuneen projektin jälkeen käyttöönoton kunniaksi järjestetyn tilaisuuden yhteydessä.
Jos tämä kuulostaa tutulta, on tullut hyvä hetki miettiä, mikä voisi olla pielessä.
Tietoa on. Jo 80 -luvulta on tiedetty, että teknologia itsessään ei paranna työn tuottavuutta, vaan tuottavuuden kasvu syntyy teknologian käytöstä.
Viestintätieteissä on jo vuosia tunnistettu, ettei viestintäteknologia itsessään ohjaa työelämän tiimejä, vaan toimintaan vaikuttavat ne sosiaaliset rakenteet ja toimintamallit, joita jatkuvasti luodaan ja ylläpidetään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Seminaaripuheissamme ja kirjoituksissamme toistuu kerta toisensa jälkeen yleinen mantra: Digitalisaatiossa ei ole kyse vain teknologiasta, vaan toimintakulttuurin ja ihmisten toiminnan muutoksesta.
Olisiko siis aika huomioida ihmisten toiminta myös työtä tukevan teknologian suunnittelussa?
Muutaman viime vuoden ajan olen ilokseni saanut seurata hyvin läheltä digitalisaation etenemistä suomalaisilla työpaikoilla. Monissa paikoissa sosiaaliset intranetit ja digitaaliset työtilat yleistyvät vauhdilla samalla, kun joidenkin mielestä ne ovat jo ikivanhoja, trendistä poistuneita työvälineitä.
Useimmissa paikoissa sähköposti, puhelin ja kasvokkaisviestintä pitävät edelleen pintansa, vaikka digitalisaation nimissä ne olisi parempi korvata mahdollisimman nopeasti nykyajan välineillä, pikaviestimilla ja videoilla.
Kun milleniaalit ja diginatiivit saapuvat työelämään, digi-immigrantit saavat opetella uuden teknologian äkkiä alusta. Tai sitten pidetään käytössä niin monta rinnakkaista vaihtoehtoa, että jokainen voi valita itselleen vapaa-ajalta tutun tavan viestiä työasioistaan työpaikalla.
Vaikka digitalisaatio ilmiönä on hyvä asia ja Suomessa riittää paljon laadukasta teknologiaosaamista, jostain syystä digitalisoitumisen lopputulokset työpaikkojen arjessa ovat vielä yllättävän heikkoja.
Kun työpaikalle hankitaan uutta viestintäteknologiaa, perustetaan usein projekti, jonka tavoitteena on uuden teknologian käyttöönotto sovittuun aikatauluun mennessä. Käynnistetään projekti, käydään läpi valitun teknologian ominaisuudet ja valitaan tarvittavat (siisteimmät) komponentit käyttöön oman työorganisaation arjessa. Toteutetaan suunnitelma, lisätään vielä pari kivaa komponenttia, tuotetaan malliesimerkit sisällöstä ja viimeistellään visuaalinen ilme, jotta väline olisi käyttäjilleen mahdollisimman houkutteleva.
Kun kaikki on valmista, julkaistaan uusi upea teknologia ja odotetaan innolla kävijämäärien nousua, yhteisöllisyyden syntymistä, jaettua sisällöntuotantoa sekä työtä ja yhteistyötä haittaavien viestintäongelmien ja sähköpostin katoamista.
Kuluu viikkoja ja kuukausia, mutta mitään ei tapahdu, vaan vanha jatkuu. Eikä enää ole edes keneltä kysyä, sillä yhteistyökumppanin sopimus päättyi onnistuneen projektin jälkeen käyttöönoton kunniaksi järjestetyn tilaisuuden yhteydessä.
Jos tämä kuulostaa tutulta, on tullut hyvä hetki miettiä, mikä voisi olla pielessä.
Tietoa on. Jo 80 -luvulta on tiedetty, että teknologia itsessään ei paranna työn tuottavuutta, vaan tuottavuuden kasvu syntyy teknologian käytöstä.
Viestintätieteissä on jo vuosia tunnistettu, ettei viestintäteknologia itsessään ohjaa työelämän tiimejä, vaan toimintaan vaikuttavat ne sosiaaliset rakenteet ja toimintamallit, joita jatkuvasti luodaan ja ylläpidetään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Seminaaripuheissamme ja kirjoituksissamme toistuu kerta toisensa jälkeen yleinen mantra: Digitalisaatiossa ei ole kyse vain teknologiasta, vaan toimintakulttuurin ja ihmisten toiminnan muutoksesta.
Olisiko siis aika huomioida ihmisten toiminta myös työtä tukevan teknologian suunnittelussa?
